10+ altaassa

Seesteinen ja levollinen olo. Hieman pöllämystynyt ja pöhnäinen myös. Onnellinenkin. Itteensä tyytyväinen sillai hyvällä tavalla. Tunne että on ylittänyt ittensä. Kroppa on onnellisen väsynyt. Oikea olkapää tuossa vähän kitisee ja niskassa pientä jumituntemusta. Siinäpä ne uintitempauksen jälkeisen aamun fiilikset.

Pitkäaikainen haave uintipitkiksestä kävi eilen toteen. Olin varannut Orimattilan hallista viisi tuntia rata-aikaa ja kysellyt kavereita mukaan seuraksi samalle radalle sekä etänä uimaan tempauksen nimissä. Tein tempauksesta Facebookin julkisen tapahtuman ja mainostin sitä niin triahtlonisteille kuin uimareillekin. Muutamaa uimaseuraakin houkuttelin mukaan. Ajatuksena oli uida oman ennätyksen lisäksi kilometrejä uintitaidon tärkeydestä muistuttamiseksi.

Ihan mahdotonta yleisöryntäystä ei tullut, tosin minunkin markkinointiponnistelut olivat suht vaatimattomia. Yhteensä meitä oli uimassa laskujeni mukaan yksitoista kaveria. Kilsoja tuli seuraavasti:

Orimattila: Raisa 11, Anneli 5, Marko 5, Joosua 3 ja Joosuan emäntä 1,5
Helsinki: Idamaria 10, Vappu 3, Suvi 1,5
Lahti: Jarno 1,1
Orivesi: Kari 3,8
Laihia: Sari 2,8

Porukassa uitiin 47,7 km. Eli mara ylittyi hienosti, meni ultran puolelle ;) Kiitos kaikille kanssauimareille. Niin livenä kuin etänä!

Sitten vähän rapsaa omasta suorituksesta...

Kaksi minuuttia ennen starttia. Allas on tyhjä ja rata jo minua huutelee... :)

Pääsin tyhjään halliin aloittamaan ihan ypönä. Aamulla hallissa ollut erityisryhmä oli poistunut ennen puolta ja virallisesti halli aukesi vasta klo 11. Minulla oli erityislupa tulla uimaan jo puolelta, että ehdin käyttää rataa viisi tuntia. Halli meni kiinni neljältä, ja puolelta oli poistuttava altaasta. Siis, tätä luksusta on harvoin jos koskaan tarjolla. Yksityisuinti!

Eka kaveri tuli mukaan vartin päästä. Marko, triathlonisti, täysimatkalainen meitsin kotikulmilta Mäntsälästä. Yhdentoista jälkeen mukaan tuli Anneli, mun trinistikavereita. Annelillakin oli flow päällänsä eilen. Veti oman ennätyksen myös.

Ekat tunnit meni rattoisasti ja tosi nopeesti. Tuntui että kilsat vaan vilisi eteenpäin. Vettä ja urkkajuomaa hörppäilin aina vetojen välissä. Uin 500 metrin vetoja parin minsan tauolla. Protskupatukaa ja rusinoita napostelin tunnin välein. En paljon, mutta sen verran että sain vähän lisäenergiaa. Itse uintihan oli matalatempoista. Ei täysiä, mutta sillain reipasta. Sitä mun perus-settiä. Minullahan on uinnissa vaan yksi vaihde joka on 2,5. Ei hiljaa, mutta ei kovaakaan.

Hallissa oli lisäksemme suht vähän uimareita. Sääli, sillä siellä oli alepäiväkin! Aikuisen uimalippu 2 eur! Ei ole hinnalla pilattu. Näitä teemapäiviä on Orimattilan hallilla satunnaisesti. Triathlonistit lähialueella huomio! Tuo hinta yhdistettynä hiljaisiin lauantaihin Orimattilan hallilla! Ihan napakymppi setti mennä treenaamaan uintihommeleita. Ja jos haluaa varmistua uintirauhasta, oman radan saa melkoisen edukkaasti varattua. Homma yksinkertaisesti toimii! Siitä iso kiitos Orimattilan hallille.

Mutta siis takaisin itse uintiin. Hymy irtosi kun entinen enkkamatka tuli täyteen. Eväskorissa oli puhelin mukana, joten tämä situation piti oikein ikuistaa ja somettaa :) Joo, olen jossain määrin someaddikti myös.

Enkka vuodelta 1989 saa kyytiä. Tässä sivutaan entistä enkkaa, ja uintiajasta on vasta puolet menny.

Matka jatkui. Yhden jälkeen Marko ja Anneli jatkoivat muihin touhuihin, mutta jo puoli kahdelta tulivat Joosua ja emäntänsä. Joosua on tuttuja parin vuoden takaiselta triathlonkurssilta ja treenailee nykyään Lahdessa. Täysimatkan menijä myöskin. Tässä vaiheessa minulla oli kilsoja jo kahdeksan uituna ja varsinkin oikea olkapää alkoi lähetellä viestejä että nyt ollaan tehty töitä normaalia enemmän.

Minussahan asuu pieni kilpailija, ja Joosuan tulo radalle (tuorein käsin) antoi minulle pienen boostin. Vaikka en siinä kohdassa ihan enää pystynyt Joosuaa "voittamaan" niin yritystä oli ;) Reippailin siis seuraavat vedot. Tai siis ainakin tuntui että reippailin. Mittarin datassa ei muutosta näy, mutta mentaalisesti tuntui että menin kovempaa. Olkapää ei tuntunut yhtään niin väsyneeltä ja kädet pyöri kevyesti... Pyörimisestä puheen ollen, keskimääräinen vetotiheys satasella oli 39. Tämä tarkoittaa, että päivän aikana käsi pyöri 4 290 kertaa ja kauhaisi vettä mennessään. Ei ole ihme jos vähän olkapäässä tuntuu.

Kun kymppi, tuo hämyinen haavematkani tuli täyteen, oli uintiaikaa vielä vajaa tunti jäljellä. Ajattelin että kun kerran pystyn vielä uimaan, niin hissuttelen nyt sitten vielä tonnin. Kerta kiellon päälle tyyppisesti. Lyhensin vetoja 200-300 metriin ja otin hyvät paussit väliin. Altaasta nousin varttia ennen uintiajan loppumista kun mittarissa oli tasan 11 km.

Nyt jo pukkarissa ja kello eväskorissa :) 

Mittari muuten säikäytti minut oikein huolella kesken matkan, ja myös illalla. Kun kymppi tuli täyteen niin mittausnäkymä muttui erinäköiseksi ja hieman huoletti että tallentuukohan uinnit oikein! Ei mitattu - ei uitu! Illalla kun latasin dataa koneelle, teki kello myös jumin. Jouduin nollamaan näytön. Kääks. Ohjekirjassa kyllä sanottiin että muistissa olevat tiedot eivät nollaudu, mutta anyway. No, data säilyi ja pääsi historiankirjoihin.

Summa summarum. Hieno setti, ja tosi makeeta että kaverit lähti mukaan uimaan! Nyt pärjään taas perustreenillä hetken. Katsotaan koska on taas se hetki että tarttee tempaus tehdä - ja mikä tempaus se sitten tulee olemaan.

Vajaa viikko uintitempaukseen!

Kirjoittelinkin tuossa jo aiemmin että uintia on lisätty ohjelmaan sillä ajatuksella että kroppa orientoituu ensi lauantain pidempään uintivetoon. Aiemmin viikolla kävin tekemässä perus setin, vajaa kolme tonnia Järvenpään hallilla sillä välin kun meidän Anni kävi saamassa uintivalmennusta.

Viikonloppu vietettiin sukuloimassa Kotkassa. Käytin tilaisuuden hyväkseni ja lähdin käymään entisessä kotihallissa, Kotkan Katariinan Uimalassa. Ohjelmassa oli 10 x 400 metriä, joka toinen veto pullareilla.

Oli siistiä olla tutussa hallissa, joskin ovat menneet vuosien varrella vaihtamaan altaan eri päin! Siis niinku poikittain suhteessa entiseen. Mutta silti, tuttu tönö, tuttu pukkari, tuttu fiilis. Uinti lähti tosi hyvin heti alkuunsa. Radalla oli hiljaista, sain kauhoa omaa tahtiani. Vetojen välissä hörppäsin vettä altaan reunalla olevasta juomapullosta. Kilsat täyttyivät ja kädet vetivät.

En sitten malttanut lopettaa vielä siihen neljään tonniin, ei ollut kiirekään mihinkään. Mummo oli luvannut tehdä minulle ja muksuille sapuskat uintini jälkeen. Luksusta! Kauhoin siis vielä tonnin päätyen viiden tonnin päivään.

Uinti antoi uskoa siihen, että ensi lauantaina entinen enkka (6,5 km) ylittyy helposti. Se mistä jää kiinni käykö unelmani kympistä toteen, on oikea käsi ja niska. Näin päättelin. Ilmeisesti oikea käsi ottaa enemmän vastuuta vedosta ja vanhasta tottumuksesta happea tulee otettua lähes aina oikealta puolelta. Se rasittaa niskaa vaikka tekniikka onkin ihan ok. Muistiin siis, että vaikka vauhti vähän hidastuisi, niin on syytä hapettaa itseään molemmin puolin :)

Lasin takaa tunnelmakuva. Valokuvaus on kielletty, joten otin kuvan pikana ja siten että uimareita ei juuri näkyisi.

Tuttu putiikki. Aika monet tunnit on tullut tässä kompleksissa vietettyä varhaisteinivuosina.

Mitä tulee itse tempaukseen, olen saanut muutamia kavereita mukaan talkoisiin. Niin Orimattilaan minun radalleni, kuin etänä muihin halleihin. Mainostaminen on ollut suht hiljaista, joten mitään yleisöryntäystä ei ole tällä tietoa tulossa. Luultavasti haaveeni sadasta yhteensä uidusta kilometristä jää toteutumatta. Mutta mutta, tällä mennään, ja voihan olla että lisää väkeä ilmaantuukin vielä listoille Facebookin "uintitempaus" tapahtumaan. Nyt listoilla on 7, pari sellaista on tulossa jotka eivät ole listalla ja kiinnostuneitakin on jonkun verran. Ideani on, että uidaan sinä päivänä uimataidon tärkeydestä muistuttamisen puolesta. Kerätään kilsat yhteen niin paikan päällä kuin etänä uituna, ja levitetään siten tätä tärkeää sanomaa :)

Uintitempaus tulossa!

Ajatuksissani on jo pitkään muhinut ajatus tehdä uintipitkis. Oikeastaan siitä asti kun ekan kerran 26 vuoteen uin yhdellä reissulla yli kolme kilometriä. Kolmen kilsan kelauksesta on tullut lähestulkoon tapa. Alle sen tuntuu että jäi treeni vajaaksi, yli sen on harvoin aikaa. Kolme kilsaa menee justiin kätevästi tunnissa.

Vuosi sitten ohjelmassa oli 10 x 400 m erivauhtisia vetoja. Nastaa! Pääsin sellaiseen flow-tilaan jonka muistan niiltä ajoilta - 27 vuotta sitten - kun treenasin kilpauintia ja harjoitukset olivat pitkiä ja raskaita. Fiilis että on tosissaan uinut ja se tuntuu koko kropassa. Pisin uintini oli kesällä -89 kun valkku pisti uimaan Kotkan maauimalassa niin kauan kuin jaksaa yhtä soittoa. Uin silloin kuusi kilometriä pysähtymättä. Ja ennen valkun tuloa olin lämmitellyt 500 metriä...

Nyt olen vanhempi ja viisaampi. En yritäkään uida yhtä soittoa uutta ennätystä, vaan uin tankkaus- ja juomataukojen kanssa niin paljon kuin viidessä tunnissa ennätän :) - siis paljon viisaampaa... Haaveilen kympistä, kasiin olen jokseenkin tyytyväinen ja vanhan lukeman ylitän ihan varmasti.

Meidän kylällä ei uimahallia ole, joten pyysin tempaukseen mukaan Orimattilan uimahallin. Varasin radan lauantaille 10.12. viideksi tunniksi ja sovin että pääsen sisään jo ajoissa, jotta varsinaista rata-aikaa jää koko viisituntinen.

Ajatus on - ainakin nyt - että teen 500 metrin rauhallisia vetoja minuutin parin palautuksella. Jos rauhallisella tahdilla ja tauoilla saisi 2,5 km tunnissa kasaan niin loppupäähän jäisi varaa pidemmille pausseille ja hyvälle tankkaukselle.

Mukaan olen pyytänyt triathlonisteja tuttavapiiristä. Mukaan saa tulla itse valitsemakseen ajaksi. Pyritään kuitenkin siihen että radalla on koko ajan hyvin tilaa uida, eli neljä uimaria korkeintaan yhtä aikaa.

Oma valkku on tästäkin päähänpistostani tietoinen ja informoitu :) Ennen tempausta lisätään ohjelmaan uintia jotta kroppa pääsee fiilikseen. Syksy on ollut juoksupainotteinen Vantaan puolikkaan ja oman maratempauksen takia.

Haluan että tempauksellani on muukin tarkoitus kuin itseni voittaminen, joten omistan tämän tempauksen uimataidon tärkeydestä muistuttamiselle! Omia muksuja on hallissa käytetty ja perustaidot opetettu. Nuorimmainen, kuusivuotias Essi, ui juuri eilen itselleen 100 metrin uimamerkin. Omaa rauhallista alkeisselkää, mutta sitkeästi ja merkinkiilto silmissä. Minustakin merkki oli hieno, mutta sitäkin tärkeämpää on tieto siitä että lapsi selviää vedessä eikä hätäänny heti jos vedenvaraan joutuu.

Palaan asiaan, pysy linjoilla!

Mie oon maratoonari!

Euforia! Se on ehkä paras sana kuvaamaan viime lauantaita.

Olin järjestellyt yhdessä tehotiimin kanssa (Mäntsälän Urheilijoiden yleisurheilujaosto ja sieltä Minttu, Olli ja Helena) Mäntsälän maratonia noin kolme viikkoa. Rekrytoitu talkooväkeä, kyselty meille eväitä ja sponsoreita, tehty reittimerkkejä, etsitty numerolaput ja sitä rataa. Kaikenlaista pientä säätöä ja selvittämistä. Omaa juoksua en ehtinyt jännittää yhtään. Ehkä parempi niin.

Tapahtuma-aamuna alkoi mikrovärinä. Kädet eivät näkyvästi vispanneet, mutta pieni "havina" kävi sisuskaluissa. Meneekö järjestelyt ok, tuleeko väkeä paikalle, jaksanko itse juosta, tuleeko kramppi, olenko kuinka kipeä reissun jälkeen? Mitä patukoita pakkaan mukaan, tarvinko nastat?

Menin urheilukentälle aamulla jo ysiltä - ja mitä näinkään! Talkooväki paiski hommia jo monilukuisena! Huokaus - ihanaa. Minä toivotin paikalle saapuvia kisaajia tervetulleeksi, ja suoraan sanottuna poukkoilin kuin päätön kana ympäri kisatoimistoa ja pihaa. Ja suu kävi taukoamatta :) Aika usein muuten minun suu käy taukoamatta, mutta jännittyneenä vielä sitäkin enemmän...

Väkeä tuli hienosti paikalle, niin lapsia vanhempineen, paikallisia kuntolenkkeilijöitä, kuin SM-tason juoksijoita ympäri Etelä-Suomea. Onko Jyväskylä muuten Etelä-Suomea? No siis, ympäri Suomea. Vau! Osallistujia oli yhteensä 42 joista 16 juoksi maratonin.

Taisin oikein pitää pienen puheenkin ja toivottaa kaikki yhtä lailla tervetulleeksi Mäntsälä maratonille. Tuliko mitään selkokielistä suusta, sitä en muista. Mutta puheen pidin.

Starttilaukaus pamahti klo 10. Huom - mittarit on laitettava päälle.

Ilma oli raikas. Muutama aste pakkasta ja pilvipoutaa. Tiet lumiset ja auratut, eivät liukkaat kuitenkaan. Ei hiekotusta, ei suolaa. Oikein hyvin pärjäsi kesälenkkareilla.

Lähdin omaa vauhtia liikkeelle, mutta lyöttäydyin nopeasti tutun kaverin juoksupariksi jotta pitkä reissu menisi mukavammin seurassa. Suunnitelma oli mennä ekat viisi kierrosta suht kevyesti ja panostaa viimeiseen kahteen kierrokseen. Anneli meidän triathlonporukasta meni justiin minulle passelia vauhtia, molemmin puolin 6:30/min. Pulistiin enempi ja vähempi ja pidettiin vauhtia yllä ekat 30 km.

Anneli veti viisi kierrosta eli reilut 30 km. Minä jatkoin kahdelle viimeiselle kierrokselle yksin. Porukka oli hajaantunut reitin varrelle, ja suuri osa kuntojuoksijoista oli jo maalissa. Yksin lenkkeily on tuttua ja pää kestää saman lenkin kiertämisen. Nou hätä. Vauhtia nostin vaan vähän, jännäsin edelleen koska se seinä tulee vastaan.

Sitä kuuluisaa seinää ei tullut. Matka ei painanut pahasti, koska vauhti oli ollut maltillinen. Polvissa oli tuntemuksia, samoin ahterissa, mutta ei mitään juoksua estävää kipua tai väsymystä missään. Alkoi näyttää siltä että onnistun. Ja alitan viisi tuntia. Niin, olin laskenut että aikani oletettavasti menee jonnekin 4,5 - 5 h väliin ellei mitään kriittistä matkalla käy.

Viimeisellä kierroksella näin selän jota aloin juosta kiinni. Ja sainkin, noin kaksi kilometriä ennen maalia. Eikä ollut muuten ihan tavis-selkä. Se kuului Miikka Bäckströmille (huom, kurkkaa linkistä Miikkan lenkki CV), lähes 800 maratonia juosseelle supermaratoonarille. Juttelin Miikan kanssa sen minkä pystyin. Matka alkoi tuntua koivissa, ja kiritettiin toisiamme sen verran että tilannenopeus alkoi olla minulle haastava. Mutta niinhän sen pitääkin loppukirin kohdalla olla. Maaliin tultiin lopulta yhtä jalkaa ajalla 4:41:51.

Halaus maistui! Mie oon nyt maratoonari, ekani juoksin läpi lumisessa kelissä ja parin asteen pakkasessa. Mutta ihanassa porukassa ja omissa lenkkimaastoissa.

Mukana oli useita mc100.fi kerholaisia ja heiltä sain hyviä vinkkejä ja mahtavaa kannustusta. Joku taisi sanoa että se eka on tärkein, sitten sadas! Katsellaan mihin tossu vie. Nyt kierin onnessani hetken, syön hirveesti ja huilaan.

Kiitokset mukana olleille! Ilman ihan huikeeta talkooapua tämä ei olisi onnistunut. Ilman innokkaita osallistujia olisi matka ollut tylsä ja yksinäinen. 

Lisää kuvia ja tunnelmia, sekä tulokset löydät Mäntsälän Urheilijoiden YU-jaoston Facesivuilta "klik" sekä tapahtuman Facesivuilta "klik" 

Reittitarkastus ja merkkaus - huomenna startti!

Mäntsälä maraton starttaa huomenna lauantaina 12.11.2016 klo 10:00!

Kävin tänään (pe) reitillä tarkistamassa sen kunnon ja merkkaamassa sitä merkkausnauhalla. Lisäksi nuolikylttejä viedään reitille vielä huomenna aamulla. Tässä viime hetken kuvia Mäntsälä maraton -reitiltä.

Alotetaas tällä kuvalla. Pakkasin merkkausnauharullan reppuun, sakset taskuun ja puhelimen kuvaamista varten povariin. Pakkasta oli perjantaipäivänä yhdentoista tienoilla 10 astetta.

Hetkinen, yhdeltätoista - lintsasin siis töistä! No en lintsannut, vaan käytin viime kesältä jemmaan jääneen lomarahavapaan hyvään tarkoitukseen. Kurvasin urheilukeskukseen ja aloin kuvata. Kuvassa (alla) on meidän tuleva huoltopiste. Vessat, suihkut, pukkarit, ilmoittautuminen, kierroksen vaihto, ja maali. Ihana auringonpaiste - by the way!

Loivaa mäkeä ylös kentän laidalta. Kävelytie, aurattu, hyvässä kunnossa. Ei liukas.

Vähän pöpperöisempää osuutta, Vanhan Porvoontien vieressä kulkeva kävelytie. Oli kuitenkin helppo mennä, vaikka näyttää vähän epätasaiselta. Kierroksen ekalta kilometriltä.

Vanhan Porvoontien ylitys - tässä tarkkana! Tielle tulee kumpaankin suuntaan varoituskolmiot, mutta muista, että olemme liikkeellä omalla vastuulla. Tässä kohdassa tie myös kaartuu.

Nyt olet saapunut sille osuudelle, josta lenkki on saanut nimensä. Tervetuloa Karjalaistentien lenkille! Tämä on siis tie, jolle tulet kun olet selvinnyt kunnialla tuosta äsken mainitusta autotien ylityksestä.

Ei hiekotusta, mutta ei myöskään liukas. Kivenmurikoita reitillä, mutta ne pystyy kiertämään (jos on esim. villasukissa liikentessä kuten eräs Juuso uhkaili)

Ja kuten jo jossain tuli mainittua, tämä on yleinen kuntolenkkireitti. Muutaman kilometrin etenemisen jälkeen näet tämän maamerkin.

Alla kuvassa se katveosuus, jota ei normaalisti aurata. Sitä on noin 800 metriä. Ja se on luvattu aurata aamulla. Kun saavut kuvan laidassa olevan puupinon kohdalle, on mittarissa noin kolme kilometriä ja olet saapumassa juomapisteelle.

Sadan metrin osuus aika murikkaista soratietä. Kuva pahimmasta kohdasta, eli nämä kyllä pystyy kiertämään. Villasukkakansa tarkkana tässä!

Vuotavantie alkaa autotienä (soraa). Ole tarkkana, autoja kulkee reitillä. Muista että ei juosta tien leveydeltä. Jonkun matkaa edettyäsi pääset kävelytielle. Se oli tänään auraamatta ja aika pöpperöinen. No, se menee kun reitti on muuten ok. Tätä osuutta ehkä noin puoli kilsaa.

No siellä vilkkuu merkkausnauha. Olet edelleen Vuotavantiellä ja jo aika lähellä kierroksen vaihtumista. Joen varteen on aurattu hienosti baana. Ei pahasti liukas.

Rantaraitin jälkeen on toinen haastava tien ylitys. Sama tie kuin reitin alussa, mutta eri kohta. Olet melkein Mäntsälän keskustassa, joten autoja on varmasti liikenteessä. Ole varovainen, huolehdi muksuista jos niitä on mukana. Tien ylityksen jälkeen oikealle ja takaisin joen varteen.

Hyvä aurausjälki  jatkuu perille asti. Olet nyt tois puol urheilukenttää mistä lähdit. Kierrä kenttä auratun mukaisesti ja olet päässyt kierroksen läpi. Toista. Huomaa että kyseessä on ylimittainen reitti. Maramitta ylittyy kilsalla. Vaikuttaa aikaan - mutta niin vaikuttaa lumikin, ja kunto.

Kierrä niin monesti kuin haluat, lopeta kuitenkin viimeistään kun seitsemän kierrosta on täynnä :)

Tapahtumalle on varattu aikaa viisi tuntia (perustuen siihen että kuvittelen selviäväni urakasta siinä ajassa. Tosin se oli laskettu ennen lumisateita...). Lupasin kuitenkin jo heti kun tapahtuman perustin, että jos joku on reitillä kun minä olen maalissa niin jään odottamaan. En usko että niin kuitenkaan käy...

Tarkista aikasi ja kierrosmääräsi, pyydä kunniakirja ja huokaise - sinä teit sen!

Minä kiitän jo nyt kaikkia jotka tulevat huomenna tempaukseen mukaan. Niin talkooväkeä kuin juoksijoita. Pidin ideaani alun perinkin kauhean inspiroivana (olenhan joissain asioissa aika nopeesti innostuvaa sorttia), mutta te kaikki teitte siitä jotain jota muistelen vielä pitkään! Toivottavasti myös sinulla on mukava reissu ja näemme samoissa merkeissä toistekin.

Huomisiin!

Viikko Mäntsälä maratoniin!

On tää ollu huikeeta! Tai himmeetä niinku joku sanois :) Me saadaan oikeesti maraton Mäntsälään ja siihen on enää viikko.

Valmisteluja on tehty. Treenimielessä ja muuten. On ollut hienoa tutustua uusiin ihmisiin, ja vielä sellaisiin jotka innostuvat helposti ja ovat valmiita kantamaan kortensa kekoon tällaisen hurahtaneen idean toteuttamiseksi. Minttu, Helena, Olli ja tapahtuman sponsorit - kiitos jo nyt. Kiittelen talkooväkeä sitten ensi viikolla kun ollaan nähty livenä!

Tässä muutama kuva ja tarina miten tempaukseen on valmistauduttu...
 

Tänä aamuna tehtiin muutaman kierroksen opastettu lenkki ensi viikon reitillä. Vaikka paikallisia ollaan kaikki, tarkennettiin vielä muutamia yksityiskohtia. Kaverina minulla meidän triathlonporukasta Heli ja Heidi ja miesväkeäkin saatiin mukaan, Timo kuvassa ja Olli kameran takana. Kiitos Olli kuvaajana toimimisesta.

Lenkin yhteydessä toimitin myös postipirkon virkaa. Vaikka kyseessä onkin yleisesti käytössä oleva lenkkireitti, haluttiin muistaa tien varrella asuvia kirjeellä. Ja toivottaa heidät samalla tervetulleiksi kannustusjoukkoihin :)

Viikolla pidettiin projektipalaveri Mäntsälän Urheilijoiden toimistolla, käytiin koossa oleva ja sponsorien lupaama materiaali läpi, varmisteltiin talkooväen määrä ja merkkausten tekeminen. Täytyy sanoa että tällä aikataululla ja resurssilla voidaan olla minusta aika tyytyväisiä siihen miltä homma nyt näyttää. Se on paisunut jonkun verran siitä että minä kipitän lenkkiä yksin ja tankaan banskua ja mehua auton takaluukusta...

Reitti merkataan tapahtuma-aamuna. Minä sain merkkaamisesta ja reitin purkamisesta vapautuksen. Yritän keskittyä pääsemään maran läpi. Kun olen sitä nyt tässä pari viikkoa kohkannut, niin kynnys keskeyttää on aika korkea. Olen myös saanut perintönä melkoisen jäärän pään, joten ennen pettää jalat kuin pää...

Reitti on melko tasainen. Puoliksi soraa ja puolet asfalttia. Muutamia tien ylityksiä. Kierroksen vaihto, vessa, suihku ja juottopiste on urheilukentän nurkassa olevan huoltokopin eli pukkaritilan kohdalla. Se teettää reitin kentän takaa ja siten muutaman sata metriä lisää kokonaismatkaa. Tuo näyttäsi lopulta kuitenkin parhaalta vaihtokohdalta. Kopista saadaan sähkö, vesi ja säänsuoja toimitsijoille. Toinen juottopiste on noin kolmen kilometrin kohdalla, eli puolivälissä lenkkiä.

Mietimme vielä kirjataanko kierrokset tukkimiehen kirjanpidolla ja/tai jakamalla kierroksen vaihtokohdassa esim. kuminauha ranteeseen. Ajanotto on kopilla, toki monella myös itsellä mukana. Kierroksia saa mennä niin monta kuin haluaa, ei tarvitse ilmoittaa etukäteen montako menee. Saa juosta, hölkätä tai kävellä. Luotamme osallistujien kiertävän sovitun lenkin - ei chippejä nilkassa tai valvontaa reitin varrella. Tätä tehdään omaksi iloksi ja itsensä voittamiseksi!

Tulethan paikalle ajoissa että saamme lähtölistan kirjattua ennen starttia. Lista tehdään käsin ja talkoovoimin.

Viikon päästä nähdään kaikkien aikojen ekalla Mäntsälä Maratonilla!

Luomilomaa

Liittyykö tämä kirjoitus jotenkin treenaamiseen? Liittyypä hyvinkin. Kerron tässä millainen operaatio on luomenpoisto laserilla ja miten se vaikuttaa seuraavien viikkojen harjoitusohjelmaan. Kuitenkin niin, että olemme kaikki yksilöitä joten joku muu voi kokea asian toisin tai toipua nopeammin tai hitaammin.

Myönnän heti alkuun että olen vähän turhamainen. Se oli rehellisesti sanottuna suurin syy siihen että poistatin luomia kasvoistani. Olen somettaja ja selfieaddikti. Napsin kuvia ja postaan niitä Instaan, Faceen ja blogeihini. Kasvoissani oli häiritsevän iso luomi, joka hyppäsi esiin aina kuvissa ja alkoi ärsyttää minua kerta kerralta enemmän. Aloin ottaa kuvia siten että kasvoistani näkyi vain puolet. Se luometon puoli...

Toisaalta olen myös oppinut että luomien ja melanooman kanssa ei ole leikkiminen. Äitini on tehnyt lähes koko työuransa sädehoitajana ja pelotellut minua riittävästi. Kulmakarvassa oleva luomi altistuu nyppimiselle, värjäämiselle ja auringolle. Tosin lääkäri sanoi että luomi ei ole siitä moksiskaan, mutta silti se huoletti minua.

Tässä ensin kuva eiliseltä. Punainen pikkurupi pilkistää myssyn reunan alta. Pikkurupia ei enää ole ollenkaan. Olen ensimmäisellä kunnon lenkillä kahteen viikkoon ja intoa täynnä. Askel on kevyt ja mieli pulppuilee. Sykkeen nostaminen saa aikaan ihania fiiliksiä.

Nyt kun olet nähnyt tilanteen eilen, näytän mistä kaikki alkoi! Tiesin kyllä että naamassani on iso luomi. Mutta sitä en tiennyt että siitä kasvaa jättikarvoja! Kun meikkaan tai katson muuten peiliin, katson itseäni yleensä aina suoraan edestäpäin ja tietyssä valossa. Mielessänikään ei käynyt, että kun valaistus ja kuvakulma on sopiva, jättikarvat tursuavat naamastani. Nuuksion retkeilyreissulla oltiin ukkoni kanssa ja napsittiin kuvia. Niitä kun reissun jälkeen katselin niin totuus valkeni. Ja tästä kuvasta on siis kyse (ukko rajattu pois)

Kuva otettu Nuuksiossa lokakuussa 2015

Tuosta kuvasta alkoi karvojen vahtiminen ja nyppiminen. Ja luomen piilottelu kameralta.

Luomesta oli toki keskusteltu joskus aiemmin jo lääkärin kanssa. Diagnoosi oli silloin, että vaatii plastiikkakirurgia ja lopputulos on silti epävarma. Kasvojen alue ja keskellä kulmakarvoja on haasteellinen kohta leikellä luomia pois.

Googletin asiaa ja löysin luomien laserpoistosta kertovia sivuja. Siellä mainostettiin miten kasvoistakin saa luomet helposti ja siististi pois. Nopea toimenpide ja hyvä jälki. Kuulosti justiin minun jutulta! Varasin siis ajan Laser Tilkkaan Helsinkiin.

Koska potilasohjeessa sanotaan että polttojälkeä tulee suojata vedeltä ja lialta (ja kovalta hikoilulta) muutama viikko, varasin ajan heti kisakauden jälkeen. Vantaalla lauantaina puolimaran enkka, ja tiistaina luomenpoisto. Aikoja sai tosi nopealla aikataululla ja valittavissa oli hyvin myös ilta-aikoja.

Lääkäri tarkisti luomet. Ison, sekä pari pienempää. Samalla operaatiolla saa poistettua useamman, joten olin päättänyt poistaa kaikki, jotta eivät alkaisi kasvaa. Yksi treenipaussi vaan minulle kiitos.

Itse operaatio kesti vartin. Luomet paikallispuudutettiin piikillä. Se oli operaation epämiellyttävin osa. Nippasi aika lailla, mutta oli nopeasti hoidettu. Sitten luomien laserointi, ihoteipit päälle ja kassan kautta ulos. Nopeaa ja tehokasta. Hintaa operaatiolle tuli 368 eur. Paljon tai vähän, riippuu mihin vertaa. Minä pidin hintaa kohtuullisena korvauksena elämänlaatuni parantamisesta.

Pikkuluomet olivat ohimolla ja leuassa

Heti operaation jälkeen ilman teippejä

Luomet poltetaan laserilla, ja ne sananmukaisesti haihtuvat ilmaan. Huoneessa käryää palava liha, ei niin miellyttävä tuoksu. Varsinkaan kun tietää että se on oma liha joka palaa. Mut ei satu yhtään.

Jälki on polton jälkeen musta. Poltettuun kohtaan palaa musta karsta joka kuivuu ruveksi muutamassa päivässä. Paranee parhaiten ilman mitään laastareita tai teippejä. Ihmisten ilmoilla käytin kuitenkin ihoteippiä jotta mustat pisteet eivät pomppaisi vastaantulijoiden silmiin. Kyllähän ne ihoteipitkin näkyvät, mutta ihmisten on helpompi ymmärtää laastari naamassa kuin iso musta läntti. Kai?

Heti operaation jälkeen teippien kanssa. Tilkan naistenhuoneessa.

Sitten alkoi mielenkiintoinen vaihe. Pari viikkoa arpien suojaamista. Ei hikilenkkiä, ei uintia, ei saunaa. Tukanpesu naama teipattuna, istuen jakkaralla ja pää takakenossa. Meikinpoisto puhdistuslapuilla. Ei rutiiniksi tullutta naaman aamupesua kylmällä vedellä.

Isommat teipit naamaan ja suihkuun

Ja sitten se treenipuoli. Olen aika lailla kova liikkumaan ja parin viikon treenikielto tuntui vastenmielliseltä. Ekan päivän olin kyllä vapaalla, mutta seuraavana tein kävelylenkin. Saatoin ottaa muutaman varovaisen hölkkäaskeleenkin. Sitten tein ihan kevyen lenkin, syke alle 130. Kävelyä vaan ja heti jos syke meinasi nousta. Sitten nostin henkisen sykerajan 140 ja ajattelin että ei sillä sykkeellä vielä viileässä syysilmassa hikoa.... ja sitä rataa. Puolitoista viikkoa operaation jälkeen tein jo reippaan lenkin, vähän hikeäkin. Kävin suihkussa ilman ihoteippiä ja musta rupi irtosi heti suihkun jälkeen. En auttanut ainakaan paljon... Ja eilen, eli just vajaa kaksi viikkoa himmailleena vedin sitten oikein reipasta sykkeennostolenkkiä. Punaiseen arpikohtaan pistelin Bepanthenia että ihoa ei kiristä ja se saa vähän hoivaa.

Punainen arpi on varmasti naamassa vuoden verran. Siis mikäli vanhat merkit paikkansa pitävät. Reilussa vuodessa muuttuvat yleensä valkeiksi ja huomaamattomammiksi. Arven päälle voi kuitenkin käyttää jo meikkiä, jos arven haluaa peittää.

Eli summa summarum. Jos kärsit luomista kasvoissa, tämä voipi olla hyvä keino päästä niistä eroon. Tällä kokemuksella voin suositella toimenpidettä. Kevyttä treeniä pari viikkoa, kävelyä ja hölkkää tai rentoa fillarointia tai vastaavaa. Jos luomen saa pois leikkaamalla niin juttu on toinen. Luulen että toipuminen on nopeampi.

Näihin tunnelmiin. Suunnitelmissa kolmen viikon päästä elämäni eka täysimittainen mara kotinurkilla. Siitä lisää matkan varrella.

Mäntsälä maraton la 12.11.

Sain syksyn tullen päähäni ajatuksen juosta maraton vielä tänä vuonna. Ihan vaan kokeeksi. Pohja-ajan ensi kaudelle. Ilman sen suurempia tavoitteita.

Selailin kisakalenteria ja pähkin minne lähtisin. Harkitsin Kaarinan syysmaratonia, mutta sinne on matkaa ja se on ihan just (olen ollut hikiliikuntakiellossa nyt viikon luomenpoiston takia, ja pitäis olla vielä vissiin viikko, mutta en taida malttaa...) ja tuntui että en ehdi valmistautua fyysisesti enkä henkisesti.

Sitten sain hullun ajatuksen lenkkeillessäni varovasti kotikulmilla. Kevyttä hölkkää ettei hiki nouse... :) Keksin juosta maran Mäntsälässä. Idea lähti siitä kun vein meidän pikkuneidit monitoimitalolle sählyyn ja lähdin itse siitä pihasta Karjalaisten lenkille. Lenkki, joka on varmaan kaikille Mäntsäläläisille tuttu. Keksin että kun lenkin mitta on noin 6 km, niin sen kun menee seitsemän kertaa niin tulee mara! Auton takaluukkuun voisi varata juomaa ja evästä, moniksella pääsisi veskiin kierrosten välissä ja joka kierroksen jälkeen voisi päättää lähteekö seuraavalle. Reitti on aika lailla puoliksi soraa ja puoliksi asfalttia. Siinä on pari tien ylitystä, muuten se on suht rauhallista reittiä.

Reitinmittauslenkki 18.10.2016

Urheilukenttä - Vanha Porvoontie - Karjalaistentie - Vuotavantie - urheilukenttä

Lenkin mitta 6,15 km x 7 = 43 km. Mara ylittyy, ok?

Lähtö ja maali tässä? Kentän laidalla. Jos olisi oikea juomapisteenhoitaja apuna, hän voisi olla mahdolliselta sateelta suojassa lipan alla.

Ihan mahdottomat kiksit sain ideasta!

Ja sitten keksin heti perään että kysyn kavereita ja muita juoksuun hurahtaneita kaveriksi. Olis kiva juosta porukassa, tai ainakin niin että joku muu ihminen olis jossain matkan varrella... vaikka kävellen tai kannustaen. Päätin perustaa julkisen tapahtuman Faceen. Samalla laitoin sähköpostia muutamalle paikalliselle urheilutaholle suunnitelmistani.

Mitään halua ei ole alkaa paperisotaan tai viranomaislippulappuja täyttämään, joten virallinen tapahtuma tämä ei ole. Ilmoitus vaan että minä juoksen silloin Mäntsälässä maran ja olisi kiva saada kavereita mukaan.

Päiväksi valikoitui lauantai 12.11. eli isäinpäiväviikonloppu. Se oikeestaan siksi, että mun luomiruvet ehtii parantua, ehdin tehdä muutaman kunnon lenkin, ja meidän tri-porukan treenit ei vaarannu. Ja sunnuntain ehtii parannella jalkoja jos tulee taisteluvammoja. Prioriteetit kohdillaan!

Kattellaan kuin homma etenee, muutama rohkea on jo ilmaissut halunsa osallistua!

Kisakauden 2016 päätös Vantaalla täysi kymppi!

Tuntuu siltä että haluaa halata koko maailmaa!

Kisakausi 2016 ylitti odotukset ja sai huikean päätöksen eilen Vantaan maratonilla jossa juoksin puolimaralle oman ennätykseni. Paransin kevään HRC:n niukasta sub2 ajasta seitsemän minuuttia. Loppuaika oli 1:52,27. Niin, toki reittikin oli Vantaalla helpompi, mutta silti kukaan ei ota tätä minulta pois!

Miten tähän on tultu? Seuraavassa analyysiä kauden varrelta ja ennen sitä.

Aloitin juoksemisen kolme ja puoli vuotta sitten siitä että jaksoin hölkätä kolme kilometriä. Nuoruudessa paiskitut treenivuodet olivat historiaa ja aloitin siksi aika lailla nollasta. Välivuosia tavoitehakuisesta treenaamisesta oli kertynyt pitkälti yli kaksikymmentä. Innostuin, ja juoksin omaan kuntooni nähden liikaa. Sain jalkani kipeiksi. Milloin penikoista ja milloin lonkista.

Keväällä 2015 lähdin mukaan triathloniin, ensin lähinnä siksi että oppisin jotain uutta pyöräilystä. Pyöräilystä siksi, että jalat olivat juoksemisesta jatkuvasti kipeät ja piti keksiä toinen liikuntamuoto. Addiktio liikkumiseen oli kova. En varsinaisesti ajatellut alkavani kisaamaan triathlonissa, enkä kisannutkaan vielä sinä kesänä. Kisasin kesällä 2015 kylläkin liikaa juoksussa, treenasin edelleen liian kovaa ja olin edelleen kipeä jatkuvasti. Jäärästä päästä kärsii koko kroppa!

Triathlonkurssin veti paikallisen kansalaisopiston nimissä Deporte nimistä putiikkia pyörittävä Jarmo. Ammattivalmentaja ja intohimoinen triathlonisti itsekin. Kurssille sattui tosi mukava pieni porukka, joka innostui treenaamaan kimpassa myös kurssin jälkeen. Jarmo rupesi meille valkuksi.

Aloin totella ohjelmia. Talvi puskettiin peruskuntoa ylös, tehtiin vaihtelevia treenejä, treenattiin porukassa ja erikseen. Kunto koheni jotenkin salakavalasti taustalla. Itsestä tuntui aina pitkälle viime kesään että edistystä ei juuri tapahdu, mutta totuus on että pohjan rakentaminen vie oman aikansa. Ja joskus edistyminen näkyy "hypäyksittäin" eikä pikkuhiljaa.

Minulle henkinen käännekohta oli viime heinäkuu. Turun TRI puolimatka lähestyi ja aiheutti perhosia vatsaan aika lailla. Se motivoi miettimään ruokavaliota paremmin kohdilleen ja noudattamaan vieläkin tarkemmin valkun ohjeita treenin suhteen. Vähentämällä valkoisia jauhoja, korvaamalla pastaa ja perunoita kasviksilla, lisäämällä marjoja päivittäiseen ruokavalioon ja vähentämällä herkkujen napostelua paino tippui kesällä muutamia kiloja. Itse asiassa helmikuun "huippulukemista" syyskuun loppuun tippui kuusi kiloa. Se on prosentteina lähes kymmenen. Olo on paljon parempi - vähemmän turvonnut, ja juoksukin alkoi kulkea keveämmin. En siis aloittanut karppausta tai lopettanut herkuttelua kokonaan. Järkeistin vaan sitä mistä hiilarini syön. Sallin itselleni lasin tai pari viiniä tai kuivan siiderin silloin tällöin.

Se historian havinasta...

Vantaalle valmistautumiseen kuului laktaattimittaus joka tehtiin Jarmon kanssa kisaviikolla kevennetyllä kaavalla. Pari kilsan vetoa kentällä ja verrat. Tulokset vahvistivat omat tuntemukset, eli juoksukunto on tehnyt hyppäyksen ja tossu kulkee kevyesti. Kisaan lähdin suunnitelmalla 5:20-5:30/km ja lopussa sen mitä lähtee.

Lähdin 1:50 jäniksen kyydissä liikkeelle, mutta jäin hyvin nopeasti toteuttamaan omaa suunnitelmaani ja jänis kavereineen katosi horisonttiin. Onneksi matkalla oli paljon juoksijoita ja koko ajan oli edessä joku selkä jota seurata tai ohittaa. Taisin kyllä itsekin tulla ohitetuksia joitain kertoja. Juoksu oli kevyttä ja reitti armollinen. Ilma ihan mahtava. Melko tuulinen, mutta aurinkoinen ja sopivan viileä.

Kiitos kaverin huoltojoukoille eli Terolle kannustuksesta
ja kuvamateriaalista :)

Rullailin kilsoja, otin pari geeliä matkalla ja tarkkailin vauhtia ja sykettä. Syke pysyi hienosti anan puolella (keskisyke 172, max 180) koko matkan ajan kuten oli tavoitteeksi laskettu ;) Viimeiset kolme kilsaa tuntuivat jaloissa raskaalta. Sain jotenkin puristettua kuitenkin viimeisen täyden kilsan vielä 5:08! Ehkä siksi että tajusin alittavani toiveaikana reilusti. Kauden tavoitteena oli alittaa 1:55 ja sitä pidin realistisena tavoitteena vielä kisa-aamunakin. Säästyin krampeilta vaikka 500 m ennen maalia pohkeissa alkoi juilia. Suolaa oli mukana, mutta siinä kohdassa ei ollut aikaa alkaa kaivelemaan hippusia Spi-beltin syövereistä. Aattelin että nyt mennään täysillä maaliin vaikka jalka irtoais!

Maalissa onnellisena ja kaikkeni antaneena niinkuin urheilijan parhaana päivänä kuuluu olla!

Onnittelut myös mukana olleille kavereille ihan mahtavista tuloksista! Meidän TRI porukan Heli pisteli enkat uusiksi ja alitti tavoiteaikansa 3 minuutilla (ja entiset enkat vielä paljon reilummin). Samoin upeaa jälkeä teki Heidi - työkaverini, lenkkiseuralaiseni ja patikointimentorini. Enkka parani heittämällä viisi minuuttia ja meno oli helppoa ja mukavaa.

Nyt siirryn off-seasonille ja peruskuntotreenin pariin. Jotta saan toteuttaa aivoituksiani, teen ehkä muutaman kovemman pitkän vedon omiin nimiin vielä tämän vuoden puolella. Ehkä joku superpitkä uinti tai sitten sala-mara ilman virallista mittausta :) Kerron sitten. Valkulle ehkä jopa etukäteen...

Valmistautumista Vantaalle

Kausi on mennyt hienosti ilman suurempia loukkaantumisia tai vaivoja. Piriformis (keskimmäinen kankkulihas) on ottanut nokkiinsa muutaman kerran. Keväällä Kotkan polkujuoksussa ja muutama viikko sitten Nuuksion reissulla. Teettää kipua erityisesti ylämäkijuoksussa ja tietyissä venyttelyliikkeissä. Välillä myös ihan vaan kun istuu vika asennossa... Olen googlettanut ohjeita miten asiaa korjaisi ja miten vaivaa ennaltaehkäisisi. Ja niitähän löytyy. Laidasta laitaan. Lepo - rankka venyttely, hieronta, kyykyt. Arvaas mitä näistä olen testannut :) En lepoa.

Kauden tällä tietoa viimeinen kisa on lokakuun alulla Vantaalla jossa käyn juoksemassa puolimaran ja tavoittelen omaa ennätystä. Edessä on vielä tiukka viikko ylihuomisesta alkaen, yksi kevyempi viikko, ja sen jälkeen kisaviikko joka on kevyt ja valmistava.

Harjoitusohjelma on tässä kohdin juoksupainotteinen. Tänään vuorossa oli nouseva kaksikymppinen. Eka kymppi rentoa verravauhtista juoksua. Ohjelman mukaan väliin 6:30-6:15. Kilsat menivät välillä 6:24-6:11. Juoksu tuntui kevyelle vaikka lenkki olikin heti aamusta ja iso osa reitistä soraa, osa sorasta semmosta puolen nyrkin kokoista musua. Piti varoa ettei nilkat taitu.

Seuraavat viisi kilsaa ohjelman mukaan välille 6:00-5:45. Otin taas muutaman sekan etumatkaa ja tein kilsat välille 5:51-5:41. Tuntui hyvältä nostaa vauhtia ja sykettä. Tuohon väliin mahtui muutama messevä ylämäki, joten vauhdin ylläpitäminen vaati oikeasti vähän reipasta tekemistä.

Ei tartte lenkillä miettiä että mitäs vauhtia mun pitikään vetää... ;)

Seuraavat kaksi kilometriä oli ohjelmaan merkattu 5:15. Se vauhti on minulle jo tosi reipasta, kovaa suorastaan. Jos nyt ei ihan satasen vauhtia niin tosissaan juoksemista kuitenkin. Ja sitä vauhtia pitäisi siis köpötellä reilut kymmenen minuuttia. Tein kilsat aikaan 5:03 ja 5:07. Reitti oli tässä kohdin suhteellisen tasainen. Syke huiteli kuitenkin reilusti anan puolella. Maksimi 181.

Loppuun kolme kilometriä loppuverraa. Koko lenkin keskisyke 156 ja aikaa reissuun meni muutama minuutti yli kaksi tuntia. Energiahuollon hoidin pienellä vesipullolla ja rusinoilla. Aamupala ja kahvit oli tietty alla ja iso osa lenkistä verravauhtia. Rusinat tuli silti tarpeeseen reippaammille kilsoille. Niistä saa mukavasti potkua, mutta maha ei kärsi niin pahasti kuin geeleistä.

Lenkin jälkeen ruokaa ja venyttelyä. Rullailua foam rollerilla.

Pidettiin alkuillasta meidän TRI porukan kauden päättäjäiset. Farkkulinjalla :) Käytiin mennyt kausi läpi ja mietittiin tulevia tavoitteita. Aika monella on jo ilmot sisällä ensi kesän kisoihin ja kovat suunnitelmat miten aikoja parannetaan. Minä muiden joukossa. Turuus nährään ja alle kuus mennään.

Päivä Nuuksiossa

Minulla on fetissi! Semmoinen fetissi joka saa minut välillä himoitsemaan sellaisia (yleensä urheilu) suorituksia jotka ovat minulle hyvin raskaita. Saan inspiraatioita jotka kutkuttavat mieltä, pakahduttavat rinnassa ja saavat minut järjestelemään itseni näiden suoritusten äärelle.

Kai sitä voisi joku pahempikin vika ihmisessä olla... ?

Tällä kertaa keksin että haluan viettää päivän poluilla. Nuuksiossa. Koko päivän. Niin että kun lähden kotiin niin tiedän olleen Nuuksiossa koko päivän. PK mättöä aamusta iltaan, terveelliset eväät ja kauniit maisemat. Ja omaa aikaa. Itse asiassa kysyin kyllä mukaan sekä ensin miestäni, että sen jälkeen kavereita. Aikataulut vaan eivät sopineet. Reissu oli nimittäin tarkoitus tehdä arkipäivänä, perjantaina. Olin - ensimmäistä kertaa koskaan - ottanut tänä kesänä lomarahat vapaana ja jättänyt päivät säästöön juuri näitä fetissireissuja varten. Synkronoin työt, säätilan ja treeniohjelman siten että pääsin tänään reissun.

Ajelin aamusta Espoon Pirttimäkeen. Tämä siksi että halusin nähdä Bodom järven.... Jätin auton Pirttimäen ulkoilukeskukseen ja laitoin maastolenkkarit jalkaan ja repun selkään. Pirttimäestä suuntasin kohti Haltiaa. Matkaa tälle välille kertyy yli 8 km. Luonnon keskellä joo, mutta suhteellisen tylsää soratietä. Passaa fillaristeille. Hölkkäilin voimien tunnossa ja fiilistelin edessä olevaa reissua. Inovit menivät vähän hukkaan soratiellä. Mietin miten minun käy niiden kanssa, kun ovat suhteellisen vähän testaillut...

Saavuin Haltiaan reilussa tunnissa ja jatkoin siitä kohti Haukkalammen reittejä. Matkaa reilut neljä kilometriä. Maasto oli nyt mukavampaa. Pitkospuita ja hienoja rappusia tuli matkalla vastaan.

Laskin raput takastullessa. 318 pitää paikkansa.

Matka taittui mukavasti. Vastaan tuli muutamia lenkkiporukoita ja kovasti siinä moikkailtiin. Hienoa että sellainen perinne toimii Suomessakin. Ollaan kuitenkin saman äärellä kaikki, luonnossa patikoimassa, kaikki tyylillään.

Innostuin taas vähän - pääsenkö tänään soutamaankin!

Veneen kunnosta päätellen en - tilanne oli sama myös iltapäivällä takastullessa.

Haukkalammella pidin kahvi- ja eväspaussin. Ostin tuvasta kahvin ja limua. Ihan oikeeta sokerilimua. Ajattelin että saan siitä energiaa ja kofeiinia. En ole yleensä juurikaan Cokiksen perään, mutta tänään se maistui ihan makoisalta. Auringonpaiste ja reipas vauhti reppu selässä saa kummia aikaan...

Paussin jälkeen lähdin kiertämään Haukankierroksen joka on noin neljä kilometriä. Se meni (liian) nopeasti ja helposti, joten tein perään vielä Korpinkierroksen (noin 7 km). Matkalla vastaan tuli radanmerkkaajasetä. Ettei vaan olis Nuuksio Classic Marathon näillä hoodeilla huomenna...

Napsin kuvia, otin iisisti ja nautin päivästä. Keli oli mitä parhain. Jossain kohdin vasemmassa sääressä alkoi tuntua kipuilua. Olisko hermostumassa "eri lenkkareiden" käyttämisestä vai tutusta poikkeavasta maastosta... Hmm... jalassa olleet Inovit on testijuostu muutamalla kympillä, mutta näin pitkää reissua niillä ei ole tehty. Kuinkakohan meitin käy! Repussa on kyllä rakkolaastaria, mutta se ei paljon sääressä auta. Seurailin tilannetta ja jatkoin matkaa.

Korpinkierroksen jälkeen mittarissa oli yli kaksikymmentä kilsaa. Olin valmis suuntaamaan paluumatkalle, sitäkin oli kuitenkin riittävästi. Ajattelin että teen Haltian jälkeen jonkun lisälenkin jos voimia piisaa. Tulin Haltiaan, kävin naistenhuoneessa puuteroimassa nenää ja jatkoin matkaa. Sääri muistutteli mielipiteistään. Se alkoi itse asiassa vaivata jo aika lailla.

Lähdin kohti Pirttimäkeä ja laskeskelin paluuaikaa ja tulevia kilsoja. Hyvin riittää voimat ja aika. Tai siis mitään aikarajaahan ei ollut, vain se että valoisan aikaan pitää ehtiä metästä pois. Laskeskelin kummiskin. Ja siinä laskiessa otin itelleni extralenkin... Kun olin tallannut kolme kilsaa ja tulin risteykseen niin suureksi hämmästyksekseni siinä sanottiin että Haltiaan on enää 0,9 km. WHAT! Minähän olin kävellyt koko ajan Haltiasta poispäin... As if. Olin tehnyt kolmosen extralenkin.

No, nou hätä muuten, mutta sääri oli aika kipeä. Ohitin sen inspiraatiolla siitä että saan tosi makeanmittaisen lenkin kun tuli tehtyä pieni pummi. Joo, oon vähän pimee. Vauhti oli tosi rauhallinen, välillä otin pientä hölkkää väliin, ja muutaman kerran taisin venytellä jalkojakin. Tuntui että sääri kesti paremmin kun otti päkiä-askellusta.

Viimeiset kilsat oli aika raskaat. Tämän tytön ahteri ja takareidetkin alkoivat olla työnsä tehneet yhdelle päivälle. En siis todellakaan ole tehnyt noin pitkää polkulenkkiä koskaan. Olkoonkin että iso osa lenkistä oli soratietä. Mäkistä sellaista kuitenkin. Olen juossut yhden 16 km:n polkukisan, yhden kympin polkukisan ja patikoinut keväällä Alpeilla (silloin matkaa kertyi päivälle 15-18 km, mutta päivät sisälsivät aika reiluja taukoja eivätkä yhtään juoksua).

Takas Pirttimäessä! Koska olin ajanut Pirttimäkeen vain sen takia että näen Bodom järven, oli se tietysti nähtävä. Sitähän ei siis Pirttimäen parkkipaikalta näe. Kipusin rinteeseen ja otin kaukokuvan - se oli parasta mihin pystyin...

Ja sitten se päivän tunnustus. Mittari näytti auton vieressä 39 km. Ja minä en kestä sellaisia lukemia. Sekunnin harkinta ja toimeen. Vaihdoin autossa olleet tuttua tutummat Nimbukset jalkaan, jätin repun autoon ja lähdin kiertämään Pirttimäen pihaa kilsan verran. Että mä oon sekasin! Ajattelin että koutsi kuristaa minut kun tapan jalkani yhden kilsan tähden. Jos vaikka saan rasitusmurtuman siihen sääreen ja jää Vantaan puolimara tekemättä. Mutta minkäs sitä luonteelleen voi. Kun 40 km kilahti mittariin niin silloin sammutin laitteet ja hyppäsin autoon. Onnellisena ja kaikkeni antaneena. Just näin sen pitikin mennä. Mä todellakin tiedän olleeni poluilla päivän.

Jalat ei onneksi nyt enää iltamyöhäisellä ole muuta kuin jäykät. Venyttelyä vaille siis. Mutta sehän on normaalia. Säärtä hellin varmuudeksi kaikilla mahdollisilla linimenteillä ja otan ibun yöksi. Huomenna en luultavasti juokse. Ehkä fillaroin :)

Hieno päivä! Suosittelen! Ota kummiskii tutut lenkkarit jalkaan...